Ylikierroksilla

Tässä on taas tullut painettua niin pitkää työpäivää että huhhuh. Viime viikon tuntikortille kertyi rapiat 48h ja myös yöt on mennyt työasioita pyöritellessä (unissani). Sama tilanne rakkaalla siipallani ja meillä vietettiinkin ystävänpäivää yhdessä sohvalla istuen, töitä tehden ja sivusilmällä SM jousiammuntaa ja kahvakuulaa seuraten. Tosi romanttista :D. Aivot käy ylikierroksilla ja yhä useammin havahdun siihen ettei keskittymiskyky riitä. Ja sitten kun työlistalle kertyy juuri niitä keskittymistä vaativia tehtäviä... Fyysisesti voimia vielä on, mutta jonkinlainen breikki / kevennys olisi paikallaan, jos järjissäni meinaan tästä keväästä ja vuodesta selvitä.

Sunnuntain ystävänpäivä sai minut suorastaan tunteelliseksi, kun viestittelin hyvien ystävieni kanssa. Vaikka aikaa ei tunnukaan olevan riittävästi kaikkien näkemiseen kasvotusten, niin rakkaan ystäväni S:n toteamus "jotkut ystävät ovat sellaisia, että tarina jatkuu siitä mihin se jäi" sai minut huoahtamaan helpotuksesta. Niinhän se on! Vaikka nyt on paljon kaikkea muuta, on kohta toivottavasti aikaa myös ystäville ja rakkaille. Kaiken työn ohella olenkin nauttinut niistä ihanista iltahetkistä rakkaani kainalossa Netflixin äärellä <3.

Treenien kanssa ollaan tavoitteiden nostamisen jälkeen otettu uusi vaihde silmään eikä harjoitusten perillemenoa ole tarvinnut jäädä arpomaan, sen verran hyvin on perse ja rintalihakset saaneet kyytiä :D. Ja nälkä on! Nytkin maha murisee siihen malliin, että pitäisi jotain sapuskaa lähteä taikomaan.. Tämän hetkinen treenirytmi on ma, ke ja la salilla, to kiipeilyä ja su juoksua. 6krt/vk rytmissä siis ollaan taas. Eipä sitä kovin montaa viikkoa/kuukautta malttanut kevennellä ;). Kunhan nyt paino pysyisi samana tai jopa nousisi!

Viikonloppuna sitten luvassa vähän erilaiset aktiviteetit pohjoisen mökillä. Rukalle olisi ihana ehtiä laskemaan, mutta ainakin lumikenkäilyä ja umpihankihiihtoa uusilla eräsuksilla luvassa! Ja ah, sitä hiljaisuutta ja rauhaa.....

Tammikatsaus

Apua! Mihin nämä viikot ja kuukaudet oikein vierii! Kirjoittaminen on ollut näiden kahden ja puolen kuukauden aikana monta monituista kertaa mielessä, mutta aina ajatukset ovat harhailleet muualle. Marras-joulukuussa tuli painettua pitkää työpäivää eikä töistä päässyt eroon oikein kotonakaan. Töiden ohella urheilin sen mitä jaksoin. Alkuvuoden 6krt/vk keveni 4krt/vk, joista kaksi salikertaa, yksi kiipeily ja yksi juoksu. Saatoin kuulla puhelimessa, kun valmentaja pyöritteli päätään kehottaessaan keventämään entisestään, mikäli jaksaminen ei riitä. Mutta kun urheilu on se yksi henkireikä! Vielä paskempi fiilis (anteeksi karkea kielenkäyttö) olis tullut siitä, jos olisin lyyhistynyt työpäivän päätteeksi sohvalle ja homehtunut sinne.

Joulukuun 21.pv koitti kuitenkin ansaittu loma, joka alkoi 30 tunnin matkustamisella toiselle puolelle maapalloa. Edessä oli kolme viikkoa kesää keskellä talvea - Uudessa-Seelannissa! Matkaraporttiahan olisin voinut kirjoitella jo paikan päältä, mutta en jaksanut. Ymmärrättehän? Tiedätte varmaan sen tunteen, kun haluaa heittää läppäreillä, tableteilla ja kännyköillä vesilintua ja vain nauttia hetkestä. Carpe diem. Oikein ärsytti kuinka paljon reissussa piti käyttää kännykkää navigointiin, reittisuunnitteluun, hotellien varaamiseen jne. jne. Mutta minkäs teet, kun etukäteen ei ollut varattuna muuta kuin ensimmäinen hotelli, vuokra-auto ja lauttamatkat saarelta toiselle. Noh. Sen verran paljon tuli urheiltua ja nähtyä upeita maisemia, että kirjoitan sen matkaraportin. Jos en heti. Niin vaikka sitten kesäkuussa! Ni. Ettäs tiedätte. Jääkää siis kuulolle :D.

Sen verran pitää kuitenkin paljastaa, että reissun ensimmäisenä viikonloppuna onnistuin telomaan nimettömän sormeni (the ring finger) niin pahasti, että olin monta kertaa valmis menemään paikalliselle lääkärille kuvauttamaan sen. Päädyin kuitenkin pitämään tee-se-itse lastaa ja teippausta, koska mitä muuta ne lääkäritkään olisivat voineet asialle tehdä? Sormi jatkoi kipuilua koko reissun ajan. Ja reissun jälkeen. Joten tammikuussa kävin työterveyslääkärillä kuvauttamassa sen. Murtumaa ei kuulemma ollut, eli nivelsiteet menny vaan pahasti. Hoitona lastan sijaan käyttöä kivun sallimissa rajoissa. Nyt accidentista on kohta kuusi viikkoa, eikä sormen liikkuvuus ole lähelläkään normaalia. Puhumattakaan siitä, että sormukset mahtuisivat siihen. Turvotusta, kipua ja liikerajoituksia on siis varmasti vielä pitkään, mutta viime viikolla pääsin onneksi jo salille ja mavet sun muut onnistuu vetoremmin turvin onneksi ihan hyvin.

Maanantaina soiteltiin taas valmentajan kanssa kuulumisia ja mietittiin tavoitteita tälle keväälle/vuodelle. Harhauduin siinä sitten puhumaan Bodom Trail runista (5.5.) ja pakkohan sinne 12km:n osuudelle oli laittaa ilmo sisään. Myös Lappee-Jukolaan (18.-19.6.) on jo meidän joukkue ilmoitettu, eli tänä keväänä ja kesänä juostaan pääasiassa metsässä :). Voimatreeni on edelleen lähellä sydäntä ja se käsilläseisontapunnerrus menee vielä jossain välissä. Lisäksi ruvetaan laittamaan pökköä pesään maastavetoihin ja penkkipunnerruksiin tavoitteena 2,5*kehonpaino mavessa ja 1*kehonpaino penkissä. Saa nähdä miten käy ;).

Ai niin! Ja tämä neiti on myös parantunut syksyn anemiasta! Hemoglobiini tammikuussa 143. Wohoo!

Käsilläseisontaa

Asetin itselleni tavoitteen. Seison käsillä itsenäisyyspäivään mennessä (siis seinää vasten). Kysyin valmentajalta, et jos se onnistuu, niin milloin menee käsinseisontapunnerrus. Sanoi, että tammikuussa.

Joku kommunikaatiokatko meillä kuitenkin tuli, kun viime viikon torstain salitreenissä oli kohta:
"Vauhti+loikka -> seinää vasten käsilläseisontaan, 3 x 4"

Siis kun en osaa seistä käsillä! Edes seinää vasten! Ja mikä ihmeen vauhtiloikka. Just joo. Tapan vielä itseni. Niska poikki ja viikonlopun hääpäivämatka Milanoon jää väliin. Ja miehestä tulee leski nuorellä iällä.

Ei kantti kuitenkaan riittänyt olla kokeilematta. Selailin Sportyfeelin harjoituksia vähän eteenpäin ja hyppäsin suoraan 25. päivän harjoitukseen, jossa harjoiteltiin käsilläseisontaan ponnistamista. Siinä sitten potkiskelin seinän vieressä ja ensimmäinen kunnon käsilläseisonta olikin sit suoraan ilman seinää, kun vauhdit loppuivat juuri sopivasti. Vieressä ollut mieshenkilökin kysyi, et yritänkö seistä käsillä seinää vasten, kun se sujuu ihan hyvin ilmankin :D. Muutaman kerran sit pönötin lyhyen aikaa ilman seinää ja pari kertaa seinää vasten.

Ei se sit niin vaikeaa ollutkaan!

Tänään taas salitreenin aluksi muutamia harjoitteita ja nyt alkaa jo uskallus ja usko riittää, että pysyy pidempäänkin. Mies sit vaati kotona, et pitää näyttää miten se homma sujuu ja mie lupasin, jos hän ottaa kuvan. Räpelsinpä siinä sitten vaikka kuinka kauan salitreenistä väsyneellä kropalla ja lopputuloksena yksi onnistunut suoritus ja yksi kuva, jossa asento on jo lyhistynyt.

Tästä se lähtee!

I love my handels! Or not...

Well hello jenkkakahvat! Toisilla läski kertyy pyllyyn ja reisiin, mulla pulpahtaa ensin ulos rakkauskahvat :D. Olisko se niin, et jos nainen tarttee rasvaa lastenhankintaan, niin sitä varten tarvitaan myös ne kahvat?

On tosiaan tuo lihotuskuuri lähtenyt ihan hyvin käyntiin ja miehellekin ehdin jo päivitellä, et miks niiden kilojen pitää piru vie noihin jenkkakahvoihin kertyä. Hän siihen kommentoimaan, ettei hänkään niitä ole tilannut. Ei kuulemma ole sitoutunut tähän hommaan nyt ollenkaan ;P.

Olo alkaa kaiken tämän syömisen, 13-kertaisen päivittäisen rauta-annoksen ja monivitamiinien napsimisen jälkeen vähitellen normalisoitua ja olen ollut suorastaan "ilomielinen". Viime viikolla nauroin miehen jutuille yks ilta niin hysteerisesti, että meinasi paniikki iskeä ja itku tulla. Edellisestä kerrasta on niiiin pitkä aika! Kiloja on tullut lisää varmaan se 2-3, mikä on nyt tavoitteena säilyttää (vähintään) vaikka sali- ja juoksutreenit aloitettiin taas viime viikolla.

Tänään iski kuitenkin salilla järkytys, kun tajusin, että massan lisäys ei sit treenien kannalta olekaan ihan hyvä idea, kun puhutaan kehonpainolla tehtävistä harjoituksista (*no daah*). 2-3kg lisää leuanvetoon > Ei jaksa niin montaa kuin ennen! Ja tänään kun aloiteltiin taas käsinseisontapunnerrusharjoituksia, niin siinähän sitä massasta vasta haittaa onkin. Pitäis muka jaksaa nostaa koko kroppa ylös käsien varaan. Byhyy!

Nyt kuitenkin on ensin opeteltava seisomaan käsillä ja sitä varten tulostin itselle Sportyfeelin käsilläseisonta haasteen ohjeet, joiden avulla pitäisi 30 päivässä hanskata homma. Ainakin serkku oli noiden ohjeiden perusteella onnistunut, joten enköhän minäkin. Tavoitteena käsinseisonta itsenäisyyspäivänä!

Ilmajoogi

Kolmas low-impact viikko alkaa lähestyä loppuaan ja ensi viikolla palataan taas normaaliin päivärytmiin. Tosin ihan kaikkien mielestä tämä ei ole ollut low-impact, sillä mukaan on mahtunut kaksi 28km:n ja yksi 40km:n pyörälenkki, kahvakuulaa, kiipeilyä ja bodycombatia :P. Kuntosalitreenit on kuitenkin korvattu pilatekselle, mindfulnessillä ja ilmajoogalla, joten on sitä rentouduttu ja huollettu kehoakin!

Normaalisti urheilen täysillä sata lasissa ja joogahömpötykset ovat minulle auttamattomasti liian hitaita. Saattaisi tietysti tehdä tällaiselle duraselpupulle hyvää pysähtyä vähäksi aikaa, mutta kun ei pysty! Myös ilmajooga oli melko verkkaista, mutta alun ja lopun "kapselissa" rauhoittumisen väliin mahtui paljon hauskoja ja sopivan haastavia riipuntoja ja asentoja (asanoita?).

Rentoutumista omassa kapselissa

Jos joku ei ole koskaan kuullut ilmajoogasta, on se joogaa (tai sen muunnelmaa) tuollaisen katosta roikkuvan silkkikankaan avulla. Kangasta on sillä tavalla reippaasti, että kaksimetrinenkin mahtuisi pitkälleen kankaan sisään koteloitumaan. Kankaaseen sitten nojataan tai siinä roikutaan mitä ihmeellisimmissä asennoissa, jotka ainakin seuraavan päivän tuntemusten perusteella vahvistivat ja venyttivät lihaksia ihan mukavasti.

Erilainen belfie :D

Rautakuuria on takana viikko, mutta olotila ei ainakaan vielä ole merkittävästi muuttunut. Mitä nyt osaa olla itselle vähän armollisempi, kun ylämäissä hengästyy, eikä millään jaksaisi pyöräillä ylös asti. Nyt tuhottomaan hengästymiseen ja korkeisiin sykkeisiin on joku oikea syy! Ruokailut ovat viime viikon työmatkasta huolimatta pysyneet suht. järkevinä ja paino on edelleen vähän noussut. Eiköhän tästä siis kohta saada sellaiset uudet tsempit päälle, että oksat pois!

Alhainen hemoglobiini

Nonni. Ei ihme ettei tuo aerobinen urheilu ole järin hyvin kulkenut ja puolimaratontuloskin oli mitä oli.

Multa otettiin viikolla pieni verenkuva ja labratuloksia Diacorin eLääkäriasemalta tarkastellessani alkoi pikkuhiljaa valjeta syy viimeaikojen olotilaan. Mun hemoglobiini oli 105. Ja parin viikon takaisesta pahoinvoinnista päätellen se on saattanut käydä tuonkin alle. Lisäksi lähes kaikki punasoluarvot olivat tietysti reippaasti alle suositusrajojen. Naisillehan tuo hemoglobiinin alarajasuositus on 117, joka on tullut vuosien saatossa hyvinkin tutuksi. Pahimillaan mulla on hemoglobiini ollut 86, jolloin nimenomaan pahoinvointi sai mut kääntymään lääkärin puoleen.

Vaikka olen koko ikäni joutunut elämään matalahkon hemoglobiinin kanssa, en silti osannut yhdistää tämän syksyn oireita siihen, saati tehdä asialle mitään. Ajattelin, että väsymys johtuu syksystä, pimeästä, työkiireistä, kovasta treenistä, paskasta kunnosta, tmv...

Nyt sitten selvitellään, että onko kyseessä joku ruoansulatuksellinen häiriö vai ihan joku muu satunnainen härö. Ensimmäisenä poissuljetaan keliakia, jonka verikoetulosta odotan kauhulla. Jos tässä laktoosittoman ruokavalion lisäksi pitäisi ruveta gluteenittomaksi niin hohhoijaa! Ajatuskin ahdistaa. Mieluummin syön vaikka loppuelämäni rautaa purkista :D. Vaikka toki sitä pitää muuttaa ruokailutottumuksiakin siihen suuntaan, että rautaa saisi mahdollisimman paljon. Nyt pitää mm. luopua viikonloppuaamukahveista sekä maitolasista ja teekupillisesta lounaan yhteydessä. Byhyy :(. Jonkun nettiartikkelin mukaan kahvi, tee tai suklaa nautittuna 1h ennen tai jälkeen ruokailun vähentään raudan imeytymistä jopa 80%!

 Yks vaihtoehto olis tietty veridoping. Mistäköhän sellaisia palveluita sais? ;)

Sumun hälveneminen

Tiedättekö sen tunteen, kun elämä on vähän off the rails? Ehkä vähän turhan (lue: liian) voimakas ilmaisu, mutta jotenkin tuntuu ettei asiat oo hyvin, vaikka asiat on kaikinpuolin hyvin. On jotenkin sellainen vähän poissaoleva olo. Pienetkin asiat häiritsee normaalia enemmän. Ei oikein jaksaisi edes puhua ihmisille. Voi vaikuttaa toisten silmissä jopa vähän epäkohteliaalta. Huomaa sosiaalisissa tilanteissa ettei ole ihan oma itsensä. Oma olemus ja käytös häiritsee jopa itseä.  Sekalaiset ja sekavat unet täyttävät yöt. Aamulla valitut vaatteet ärsyttää jo ennen lounasta. Treenikään ei innosta.

Sitten yhtäkkiä havahtuu ja huomaa, että näkeekin maailman taas vähän kirkkaammin. Tilanne normalisoituu (ainakin hetkeksi), vaikka olosuhteissa ei ole mitään muuttunut radikaalisti. Tai ehkä sittenkin on.

Valmentaja heitti viikko sitten, että pidettäisiinkö muutaman viikon "low-impact & ylensyönti" -jakso ja lepuutella varvajuoksusta rasittunutta jalkaa. Idea tuntui kaikin puolin hyvältä. Voisin jatkaa hyvin alkanutta dieettiä, parannella jalkaa ja hakea uutta treenimotivaatiota. En kuitenkaan arvannut, että pilates, kävely, kevyt pyörälenkki syysauringossa ja Fressin mindfulness -tunti (!minä! mindfulness tunnilla!) aukaisevat jo reilussa viikossa mielen sopukoihin hiipineitä solmuja. Ilmoittauduin eilen jopa kahvakuula-tunnille, joka alkaa pe klo. 7:00! Siis hei! Ihminen, joka vihaa aamu-urheilua!

Valmentajalle kuuluu kyllä iso kiitos oikein ajoitetusta treenien kevennyksestä. Mieletön ajatustenlukutaito, sillä tämä oli kyllä juuri sitä mitä tähän väliin kaipasin. Vaikken sitä itse tiennytkään :). Nyt on puolet kevennetystä jaksosta takana ja pikkuhiljaa alkaa kutkutella paluu normaaliin treenirytmiin. Enemmän odotan kuitenkin perjantaiaamun kahvakuulaa ja sunnuntaina häämöttävää pitkää pyörälenkkiä uudella fillarilla. Ylensyönti (lue: se oikea ruokarytmi ja -määrä) kyllä välillä ahdistaa, mutta olen tehnyt parhaani olla vähentämättä syömisiä vaikka treeneissä hetkeksi kevennetäänkin.

Tästä on hyvä lähteä uuteen nousuun!

Bike fittingin kautta uuden pyörän ostoon

Rakkaan aviomieheni mukaan käyttäydyin perjantaina hyvin miesmäisesti. Kannoin nimittäin uuden kulkupelini suoraan olohuoneeseen. Tadaa!

Ja käytin hyvän tovin illasta säätäen pyörää oikeisiin mittoihin. Vierailulla olleesta siskonperheestä huolimatta... Kröhöm.

Oman maantiepyörän laittamista on tullut harkittua jo reilun vuoden päivät ja pitkään (viime tiistaihin asti) olin sitä mieltä, että kyllä miehen vanha Olmo saadaan säädettyä minulle sopivaksi (ja mies saa hyvän syyn ostaa itselleen uuden). Niin siinä kuitenkin kävi, ettei puolentoista vuoden takaisesta uhittelusta huolimatta pyörää ole säädetty mihinkään suuntaan. Enkä minä ole ajanut sillä tänä vuonna kilometriäkään.

Mies kuitenkin rupesi taas puhumaan pyörän ostosta itselleen ja ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Otin ja varasin Kivenlahden pyörähuollosta ajan bike fittingiin, johon tiistaina lampsin Olmo mukanani. Ajatuksena mitoittaa minulle sopivankokoinen maantiepyörä ja selvittää saako, ja jos saa niin miten, Olmo minulle ajokuntoon. Nooooh. Toisin kävi. Kuten ehkä jo arvasitte.

Bike fitting oli erittäin mielenkiintoinen ja valaiseva kokemus ja voin suositella sitä kaikille, jotka kokevat olevansa ihan pihalla "oikeaoppisesta" ajoasennosta maantiepyörän selässä! Kivenlahden pyörähuollossa oltiin todella asiantuntevia ja koko mitoituksen ajan minulle kerrottiin, mitä tehdään ja missä asennossa minkäkin raaja olisi hyvä olla ajon aikana. Sain todeta, että pienikin muutos vaikuttaa yllättävän paljon ajomukavuuteen. Sain myös tietää, että minulla on pituisekseni naiseksi keskimääräistä lyhyemmät jalkaterät, selvästi pidemmät jalat (erityisesti sääret) ja lyhyempi selkä, mutta suht. normipituiset kädet. Hyvä.

Entä ne tulokset? Olmo on minulle 20cm liian pitkä. Siis 20cm! Ei ihme, että toissavuoden lenkillä tuntui vähän perseessä, alaselässä ja niskassa :D. Mitta otetaan penkin keskiosasta sarvissa oleviin natsoihin. Ja vaikka mitoituspyötä säädettiin seuraavaksi sellaisiin mittoihin, mihin Olmon voisi saada osia vaihtamalla (runkoa kuitenkaan katkaisematta), ei se tuntunut ollenkaan hyvältä. Etenkään optimaalisten mittojen löytymisen jälkeen :).

Homma oli siis sillä paketoitu. Olmolle täytyisi etsiä uusi omistaja ja minun täytyisi lähteä pyöräkaupoille. Sitä ennen päätin kuitenkin vilkaista käytettyjen pyörien valikoiman ja niin tori.fi yllätti jälleen kerran tarjoamalla minulle tätä ihanaa Feltiä, jonka kävin perjantaina hakemassa n. puoleen hintaan uuteen verrattuna. Ja mikä parasta, tämä oli täysin uusi ja ajamaton! <3

Felt Z85 syyslenkillä

Lupa syödä enemmän

Reilu pari viikkoa sitten oli taas firman TyKy-päivä, jossa mittailtiin kehonkoostumusta InBody-mittarilla ja kuntoa pyöräergometritestillä. Vaikka jo viime ja sitä edeltävän kerran jälkeen vannoin, että rupean syömään enemmän, on nyt otettava itseä niskasta kiinni ja ryhdyttävä sanoista tekoihin. Olin testin jälkeen jotenkin tosi allapäin ja murehdin moneen kertaan, että pitääkö tässä urheilut lopettaa kokonaan vai miten ja mitä sitä pitäisi oikeasti ruveta syömään.

Lyhyesti ja ytimekkäästi:
2014: lihasmassa 27,6kg, rasvamassa 10,3kg, rasvaprosentti 17,0
2015: lihasmassa 28,6kg, rasvamassa 8,7kg, rasvaprosentti 14,3

Tiedän. Luvut eivät ole absoluuttisia vaan suuntaa-antavia ja tulokset voivat vaihdella monestakin syystä (vuorokaudenaika, syömiset, juomiset,...). TyKy-päivän testit on kuitenkin tehty aina samaan aikaan vuodesta ja vuorokaudesta sekä suht. samanlaisten syömisten ja juomisten jälkeen. Se, että onko tuo rasvaprosenttilukema aikuisten oikeasti 14 vai 20 ei ole väliä, vaan sillä on merkitystä, että se laskee. Onhan se kyllä tavallaan selvä, että jos paino pysyy samana, salilla tuloset paranee ja nahan alla ei olekaan enää löllöä vaan jotain kovaa, niitä lihaksia, niin on tehty jotain oikein. Tavallaan.

Sehän tässä koko hommassa tuntuukin tosi oudolta. Toiset treenaa ihan tosissaan tavoitellakseen alhaista rasvaprosenttia ja lihaserottuvuutta. Minä treenaan sen takia, että se on über kivaa ja hoikka ulkomuoto tulee siinä kivasti sivutuotteena. En kuitenkaan halua treenata oman terveyden kustannuksella, minkä takia en ole enää pitkään aikaan vahtinut syömisiä (siis kalorimielessä). Nainen tarvitsee rasvaa hormonitoiminnan ylläpitämiseen ja tätä menoa sitä on minulla kohta liian vähän.

On siis ruvettava syömään. Ja vahdittava syömisiä. Siis, että tulee syötyä riittävästi.

Valmentajan facebook-ryhmässä on myös ravintoasiantuntija, jolle esitin kysymyksen, miten voisi turvata riittävän energiansaannin kompromisoimatta ruoan terveellisyyttä. Siinä listatessa normiruokailuja tajusin itsekin, että syön urheilumäärin nähden liian vähän. Ruokarytminä on pitkään ollut: aamupala (puuro, raejuusto, marjat), työpaikkalounas, välipala, päivällinen (+ yhdistetty iltapala, jos salilla/lenkillä menee myöhään). Välipalana yleensä lounaalta otettu jälkkäri tai hedelmä sekä leipä. Päivällinen parhaassa tapauksessa (*harvoin*) perus kotiruokaa (tyyliin kinkkukiusaus, kanapastavuoka,...) ja iltapalaksi ruisleipää ja/tai jugurttia ja/tai mysliä ja/tai hedelmiä ja/tai rahkaa. Kevyimmillään päivällinen = iltapala, mutta olen yrittänyt syödä vähintään jonkun kasvis/sieni/pinaatti/tomaattikeiton raejuustolla, jos en ole jaksanut tehdä "kunnon" ruokaa.

Syömistä on nyt harjoiteltu vajaa kolme viikkoa. Mikä on muuttunut?

Aamupuuroon lisään nykyään 1rkl:n rypsiöljyä ja lounassalaattiin 1/2-1rkl oliiviöljyä ja välipalaksi syön nykyään jälkiruoan/hedelmän lisäksi pari leipää ja rahkan. Päivällisten kanssa olen tsempannut ihan tosissaan ja tehnyt alkuviikosta koko viikolle ison vuoallisen ruokaa, jonka _lisäksi_ olen vielä syönyt iltapalan.

Okei. Tää voi kuulostaa jostakin ihan normaalilta ruokarytmiltä, mutta kyllä tässä on saanut itselleen hokea, että "minulla on lupa syödä". Mikälie lapsuusajan trauma, kun heti tuntuu olo ihan läskiltä, kun syö vähän enemmän... No. Paino on lähtenyt nousuun, joten uusi dieetti näyttäisi toimivan! Leikitään nyt sitten vaikka, että olen massakaudella, josta voi aina hellittää, jos rupeaa liikaa ahdistamaan :).

Toinen yritys Rantapuolikkalla

En ole vieläkään oikein toennut viime lauantain Rantamaratonin pettymyksestä, mutta alla kuitenkin tapahtumaraportti asioiden purkamiseksi.

Koko viime viikko meni vähän väsyneissä fiiliksissä. Pari edellistä viikkoa kestänyt työhulabaloon rauhoituttua kroppa vissiin otti aikalisän työkiireiden laannuttua ja treenien kevennyttyä puolimaratonin lähestyessä. Vaikka nukuin kohtuullisen hyvin, oli yöt täynnä unia ja päivät meni haukotellessa. Tiistaina kävin urheiluhierojalla availemassa paikkoja, mutta lopputuloksena oli vasemman pohkeen lihaskalvon(?) ärtyminen, joka vaivasi vielä lauantaiaamunakin.

Lähtökohdat juoksulle eivät siis olleet kovin hyvät ja lauantaiaamupäivä menikin lähtöä stressatessa. No päätin tehdä parhaani ja asetin tavoitteeksi kahden vuoden takaisen ajan alittamisen. Alkuperäisen tavoitteen, kahden tunnin alittaminen, tuntui epätodennäköiseltä, mutta toivoin, että pääsisin edes lähelle.

Juoksu lähti rullaamaan yllättävän kevyesti ja pysyin ensimmäisen 10km:n ajan hyvin kahden tunnin jäniksen perässä. Vähitellen jalat alkoivat kuitenkin mennä pökkelöksi ja hengitys vaiheutua. Vasta tässä vaiheessa aloin vilkuilemaan sykemittaria ja tajusin, että 177-182bpm on vähän liikaa... Vauhtia oli pakko laskea, että sain sykkeitä alaspäin ja siinäpä se sitten oli. Alkumatka meni keskisykkeellä 178bpm ja keskivauhdilla 5'46 min/km, toinen puolisko 175bpm ja 6'24min/km.

Matkan varrelta löytynyt kaksoisolento. Kumpi on kumpi?

Loppuaika 2:07:57 oli hienoinen pettymys, mutta oli se sentään reipas 10min nopeampi kuin pari vuotta sitten, joten kai sitä voi vähän tyytyväinen olla :). Tällä(kin) kertaa vannoin etten enää koskaan lähde tällaisiin hullutuksiin mukaan, sillä juoksu ei ole minua varten, vaan mistä sitä koskaan tietää. Vannomatta paras, vai miten sen meni?

Kyllä se maalissa lopulta hymykin irtosi :).